Velanmaksu
En kutsunut häntä nimeltä. Se kuului osana sopimukseen. Sääntöjä oli
muitakin ja hän oli niistä kaikista hyvin ylpeä. Hän hymyili minulle
vinoa hymyään, ei pilkallista, vaan lempeää. Hän ei ollut ylimielinen,
ei hänen tarvinnut olla. Me kaikki palasimme hänen luokseen ja hän kyllä
tiesi sen. Tämä oli hänen näytöksensä, hänen Grande Finalensa, eivätkä
ne häneltä koskaan loppuneet. Hän pyysi minua istuutumaan ja asettui
sitten minua vastapäätä lepuuttaen käsiään sylissään.
Istuimme siinä vastakkain katsellen alapuolellamme avautuvaa laskevan
auringon oranssissa ja purppurassa kylpevää laaksoa. Tuon tuostakin
tuulenpuuskat tarttuivat vaatteisiimme ja tunsin viileän, syksyä
enteilevän väristyksen käyvän lävitseni. Häntä se ei tuntunut suuremmin
häiritsevän. Joka kerran, kun pieninkin tuulenvire kosketti tuota jylhää
ja rosoista kallionreunamaa, jolla istuimme, hän sulki silmänsä ja
keinutti vartaloaan kuin hänen rakastettunsa olisi hyväillyt hänen
hartioitaan.
Hän odotti. Hän ei näyttänyt siltä, että hän olisi ollut kärsimätön. Hän
odotti, että olisin valmis.
Tunsin itseni hämmentyneeksi ja ja avuttomaksi. Luulen, että se näkyi
minusta, sillä hän vältti katsomasta minua ja näytti täysin uppoutuneen
ihailemaan upeaa näköalaa. Hetki kului, luulin tietäväni, mistä
aloittaisin.
Ensimmäiset sanat tulivat takellellen ja kömpelösti, mutta hänen
rohkaiseva hymynsä ja vilpitöntä kiinnostusta kuvastavat kasvonsa saivat
minut jatkamaan. Minusta tuntui, kuin olisin voinut puhua päiviä,
viikkoja. Kertaakaan hänen mielenkiintonsa ei herpaantunut, kertaakaan
hän ei kääntänyt katsettaan pois minusta, ei oikonut puutuvia jalkojaan,
ei keskeyttänyt. Hän sulki kaiken muun ulkopuolelleen kuunnellakseen
minun tarinani.
Kerroin hänelle tarinoita lapsuudestani, perheestäni, kaikesta mitä
mieleeni juolahti. Surullisia asioita, riemastuttavia, pelottavia,
vapauttavia muistoja. Jopa muistoja, joiden olemassaolosta minulla ei
ollut harmainta aavistustakaan, tapahtumia, jotka olin unohtanut jo
vuosia aikaisemmin. Hän eli tarinani jokaisen käänteen mukanani kuin
lapsi, joka on löytänyt kotipihan aidan takaa uuden, ennennäkemättömän
maailman. Vain kahdesta asiasta en puhunut; meidän edellisestä
tapaamisestamme ja sopimuksesta, joka minun pian olisi täytettävä.
Viimeinen auringonvalo oli jo monta tuntia sitten väistynyt yllemme
kohoavien puiden latvoista, ja sanat tulivat enää harvakseltaan.
Muistikuvat muuttuivat hajanaisemmiksi ja menettivät ääriviivojaan.
Hän näki sen ja ymmärsi minua. Silloin hän laksi katseensa ainoan
kerran, ehkä lukeakseen hiljaisen rukouksen puolestani. Kun hän taas
kohotti kasvonsa, hän katsoi pimeään laaksoon. Hämmästyksekseni näin
hänen kasvoillaan suuttumuksen ja katkeruuden täyttämän ilmeen. Se oli
ohi niin nopeasti, että jo hetkeä myöhemmiin epäilin, olinko nähnyt
oikein, vai oliko mielikuvitukseni pettänyt minua.
Hän nousi jaloilleen ja katsoi länteen. Kaukana laakson toisella
puolella kohoavaa vuoren huippua reunusti jo kultainen kehys kertoen
alkavan aamun läheisyydestä.
Oli maksun aika.
Hän ei kääntynyt minuun päin, joten nousin ylös ja kävelin hänen
vierelleen. En tuntenut pelkoa, vain pohjatonta surua. Hän oli varmasti
nähnyt monien murtuvan. Häneltä oli anottu armoa, hänelle oli tarjottu
lahjuksia, suuria lupauksia.
Katsoin alhaalla laaksossa kimaltelevalle joelle. Monenko ihmisen
kyynelistä se oli tehty? Montako kertaa hän oli seisonut siinä, missä
hän nyt seisoi; aamuauringon kelmeässä valossa, vastaanottamassa
viimeistä palvelusta. Kymmenen? Sata? Sata miljoona kertaa?
Katsoimme auringonsäteiden laskeutuvan oksa kerrallaan alemmas metsässä
takanamme. Vihdoiinkin olimme yhdenvertaiset, molemmilla edessä ikuisuus.
Olin suorittanut oman osuuteni niinkuin pitikin, eikä hän halunnut
hoputtaa minua. En katsonut häntä, mutta tunsin surun ja väsymyksen,
joka hänestä huokui.
Otin kaksi askelta eteenpäin ja ehdin ohikiitävän hetken ajan nähdä
hänen kasvonsa hänen seisoessaan yläpuolellani kallion harjalla.
Hän itki, ja joki alhaalla laaksossa oli tehty hänen kyynelistään.
takaisin