Veriveljet Veri alkoi jo hyytyä. Se oli minun vertani, se oli vain vuotanut Willien sisältä. Se tukki minun suuni, nenäni ja korvani hajullaan. Se oli minun vertani, koska olimme veriveljiä ja koska hän oli kuollut samaan aikaan, kun minä tulin paikalle. Katsoin häntä, enkä voinut olla ajattelematta, että hän oli odottanut ja etsinyt minua yli tunnin. Nyt tiedän senkin, että kun he olivat potkineet häntä ja silponeet hänen ruumiinsa, hän oli huutanut minun nimeäni. Jokainen hänen solunsa oli huutanut ja syyttänyt minua. Minä olin tosin vielä silloin autoni kanssa keskikaupungin aamuruuhkassa joten se, mikä tapahtui, ei voinut olla minun syytäni. Istuin autossani kuunnellen radiota ja vaihtaen vaihteita, joten minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta auttaa häntä. He tulevat aamulla valon kanssa ja lähtevät yön saapuessa, pimeyden peittäessä kaupungin suojaisaan verkkoonsa. Olisin toivonut, että Willie olisi tapellut, pistänyt tosissaan vastaan. Hän olisi voinut saada heistä yhden, edes yhden. Hän olisi näyttänyt minulle ja koko muulle maailmalle, että he olivat vaarallisia ja pystyivät tappamaan. Willie tiesi jo kauan ennen kuolemaansa saman kuin minäkin. Minä olisin seuraava. Ei ollut toista mahdollisuutta. Me olimme veriveljiä ja se tarkoitti ettei tosiaan ollut vaihtoehtoja. Minun aikani loppui tänä aamuna likaiseen parkkihalliin ja minua väsytti. Olin nälkäinen ja kuolemanväsynyt. Päivä oli vasta aluillaan. Jätin autoni sakkopaikalle ja menin syömään. Grillipihvi ja kaksi olutta. Minun ei olisi pitänyt juoda, tiesin, mutta joskus se helpotti. Päätin lähteä tapaamaan Johnnya, vanhaa kunnon Johnnya. Hänen vatsansa reistaili, kuten se aina teki, mutta hän ei valittanut, hymyili vain. Rupattelimme hetken, tai ainakin hetkeltä se tuntui. Päivä vaihtui illaksi, minun oli aika mennä. Emme hyvästelleet, koska tiesimme vielä tapaavamme. Ennemmin tai myöhemmin. Ajoin kaupungin laidalle, missä pimeys sulkee syliinsä jo varhain auringon alkaessa painua mailleen. Pimeyttä pystyi melkein koskettamaan. Sammutin moottorin ja kuuntelin. Kohta tunnistin äänen ja aloin seurata sitä. Katsoin taakseni ja kutsuin Willietä. Se oli vain leikki ja hän tiesi sen. Osasin polun ulkoa, ja minun oli helppo kulkea. Menin yhä syvemmälle pimeyden kaikenpeittävään harsoon. Suljin silmäni ja näin Willien. Meidän katseemme kohtasivat ja kuulimme, kuinka aika käveli pikakävelyä olkapäillämme. Halusin tarrautua aurinkoon ja ottaa sen käsivarsilleni ja viedä sen mukanani, mutta tiesin sen olevan liian aikaista. Kun tulin perille, oli aurinko jo noussut ja Willie käveli vierelläni. Aika kulki jossain maan siällä kulkuaan. Kutsuin sitä. Poljin jalkaa ja hypin ilmaan. Yhtäkkiä tuli pimeää, mutta en pelännyt. Maailma oli jo loppunut, olin kävellyt reunan yli. Pahuus hankasi pehmeää turkkiaan minun poskeani vasten. Paijasin sitä ja annoin sen sitten mennä; vielä ei ollut aika. Minä putosin ja putosin. Tarrauduin kuunsäteen reunalle ja vedin itseni valon laidalle huutamaan kilpaa hulluuden kanssa. Se vastasi. Avaruus pakeni ympäriltäni ja kaikkeus supistui pieneksi säröksi totuuden kiiltävässä helminauhassa. Minä elin. Pienen hetken olin tosiaan vapaa. Sitten aamu alkoi sarastaa ja oli aika palata. Putosin takaisin hajonneeseen todellisuuteen ja kutsuin Willietä. Hän seurasi minua. Kerroin hänelle Johnnysta, ja kuinka hänellä oli vatsavaivoja. Willie ymmärsi, ei hänelle tarvinnut selittää. Johnny oli yksi meistä. Oli ollut jo kauan ennenkuin aika oli loppunut. Willie ymmärsi. Aamu oli vasta aluillaan ja meillä oli vielä paljon tekemistä. takaisin