Viikingit
Viikinkien viehätys
;)
Viikinkien aikaan liittyy erityistä tarunhohteisuutta. Kolmensadan vuoden aikana - ajanjaksona, joka alkaa hiukan ennen vuotta 800 ja jatkuu kauas 1000-luvulle - skandinaaveilla oli ratkaiseva osuus monissa ympäri Eurooppaa sattuneissa dramaattisissa ja keskeisissä tapahtumissa. Melkein kaikki alueet, joille heidän laivansa pystyivät pääsemään, joutuivat kosketuksiin heidän kanssaan, ja monin paikoin viikingit jättivät itsestään pysyviä jälkiä, jotka kuuluvat nykypäivään. Niitä ovat esimerkiksi Irlannin suurten kaupunkien perustaminen, englannin kielen lainasanat, Normandian paikannimet ja Islannin asutus.
Viikinkien viehätys on monien kirjojen, filmien, näyttelyjen, museoiden ja enemmän tai vähemmän rekonstruoitujen muinaismuistojen taustatekijänä, samoin siihen perustuu viikinkisymbolien laaja käyttö matkamuistoteollisuudessa ja mainosmaailmassa. Viikingeistä on tullut eräänlainen pohjoismainen tavaramerkki, ja monin paikoin maailmassa, muun muassa Shetlandsaarilla, Normandiassa ja Yhdysvalloissa, ihmiset vaalivat pohjoismaisia juuriaan muistelemalla viikinkejä. Pohjoismaiden asukkaiden omassa tietoisuudessa viikinkien aika on kunniakas aika, jolloin tehtiin suuria urotöitä ulkomailla. Samaan aikaan tapahtui nopeaa sisäistä kehitystä: nykyiset Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakunnat muodostuivat, Grönlanti liitettiin pohjoismaihin, kristinusko tuli Skandinaviaan, perustettiin ensimmäiset kaupungit ja hyvin paljon muuta sellaista mikä on nykyajan Skandinavian perustana. Tietenkin viikinkiaika myös hallitsee pohjolan kansallista romantiikkaa.
Niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin viikingit nähtiin laivoissaan miekka kädessä tekemässä veritöitä: he ryöstivät kirkkoja, kiristivät rahaa, taistelivat, surmasivat ihmisiä ja veivät heitä mukanaan. Tällaiseksi on muodostunut klassinen mutta yksipuolinen kuva heistä. Sen loivat pääasiallisesti jo viikinkien oman ajan kirjoitustaitoiset länsieurooppalaiset papit, jotka kirjasivat erityisesti väkivallanteot, ja keskiajalla kuvaa kehittivät tarinankertojat ja historioitsijat, mm. islantilaisten saagojen kirjoittajat, jotka etsivät dramaattista kansallista identiteettiä.
Viikinkien joukossa oli myös kuninkaita, jotka harjoittivat monimutkaista suurvaltapolitiikkaa, insinöörejä, jotka rakensivat linnoja ja siltoja, kauppiaita, joiden liiketoimet ulottuivat pitkien matkojen taakse: Pohjois-Norjasta Tanskan eteläisimmässä osassa sijaitsevaan Hedebyhyn, Venäjältä nykyisen Tukholman lähistöllä sijaitsevaan Birkan kaupunkiin, Islannista Dubliniin. Oli löytöretkeilijöitä, jotka asuttivat siihen asti asumattomia Pohjois-Atlantin alueita: Färsaaret, Islannin ja Grönlannin. Ja viikingit saapuivat ensimmäisinä eurooppalaisina Amerikkaan vuoden 1000 vaiheilla. Toisilla seuduilla viikinkijoukot asettuivat vallatuille alueille, viljelivät maata ja ryhtyivät kosketuksiin alkuperäisen väestön kanssa, kuten esimerkiksi Englannissa, tai muodostivat kauppaa käyviä siirtokuntia kuten Dublinissa. Viikingeistä saattoi myös muodostua taloudellis-poliittinen yläluokka. Näin kävi mm. joissakin paikoin Venäjällä. Tai sitten skandinaavit pestautuivat Bysantin keisarin henkivartijoiksi tai tavallisiksi palkkasotureiksi. Joillakin seuduilla viikinkipäälliköt saivat paikalliselta kuninkaalta tai keisarilta haltuunsa suuren joen suulla sijaitsevan alueen siitä hyvästä, että he estäisivät muita viikinkejä hyökkäämästä sen kautta valtakuntaan. Näin tapahtui esimerkiksi vuonna 911, jolloin Ranskan kuningas antoi viikinkipäällikkö Rollolle Seinen suuta ympäröivän alueen Normandiasta. Rollo ja hänen jälkeläisensä vakiintuivat tänne ja saivat ajan mittaan valtaansa koko Normandian. Vuonna 1066 Rollon pojanpojan pojanpojan poika Vilhelm anasti Englannin valtaistuimen - jolla hänen jälkeläisensä ovat siitä lähtien istuneet. Viikinkien matkoista ja teoista muodostuva kuva muistuttaa lähinnä kaleidoskooppia, ja usein näkee saman henkilön esiintyvän milloin missäkin roolissa ja aivan eri paikoissa. Viikinkien maailma oli laaja, ja yksilöllä oli monia mahdollisuuksia. Mutta useimmat skandinaavit viettivät rauhallista elämää, jolla oli suhteellisen vähän kosketusta ajan dramatiikkaan. He hoitivat työnsä, hankkivat toimeentulon itselleen ja perheelleen ja kuulivat vuodesta toiseen jännittäviä tarinoita Pariisin valloituksesta, matkoista Bagdadiin ja Pohjois-Atlantilla tapahtuneista haaksirikoista. Monilla oli myös pari suuresta maailmasta hankittua esinettä - ehkä myllynkivi, jolla jauhettiin viljaa, tai muutamia helmiä.
Pohjolalla oli oma itsenäinen kulttuuri vahvoine traditioineen. Se kehittyi viikinkiajan kolmen vuosisadan aikana muun muassa omaksumalla ja muokkaamalla niitä monia ja vaihtelevia vaikutteita, joita yhteydet ulkomaihin toivat pohjolaan. Aikakauden kuva on muuttunut paljolti juuri siksi, että on tutkittu viikinkiajan kotimaista taustaa. Tällöin on mm. osoittautunut, että tekniikka ja yhteisön organisaatio olivat hämmästyttävän pitkälle kehittyneitä. Aikaisemmin uskottiin että viikingit olivat voittopuolisesti tarmokkaita, rehtejä, ja mutkattomia mutta myös hurjia, barbaarisia ja kirvestä heiluttelevia merirosvoja, joiden yhteiskunta oli jokseenkin demokraattinen. Mutta nykyään heidän aikaansa pidetään kautena, jolloin yhtteiskunnallinen luokkajako oli vahva ja tapahtumat sekä olot monimutkaisempia ja oikeastaan myös mielenkiintoisempia kuin on luultu. Levottomana aikana pohjolan asukkaat hyötyivät sangen monin tavoin harvinaisesta sopeutumis- ja aloitekyvystään. Ne johtivat aivan epätavallisen merkittäviin tuloksiin.
Maantiede, luonnonolot ja kulttuuri
Viikinkien kotimaat olivat Tanska, Norja ja Ruotsi; he olivat siis kotoisin Skandinaviasta. Ei pidä kuvitella, että nämä kolme valtakuntaa olisivat viikinkiaikana olleet kiinteitä ja selkeästi rajautuneita poliittisia kokonaisuuksia, mutta ne alkoivat muotoutua aikakauden kuluessa. Vähän myöhemmin vakiintuivat niiden keskinäiset rajat. Nämä ovat sittemmin useaan otteeseen muuttuneet, mutta on merkittävää että Skandinavian etelärajana pysyi vuoteen 1864 asti Eiderjoki.
Kun matkustaa Skandinaviassa, tuntuvat vielä nykyaikanakin hämmästyttäviltä ja kiehtovilta sekä välimatkojen pituus että alueen tavaton vaihtelevuus. Alue näyttää tietysti monessa suhteessa erilaiselta kuin viikinkien aikana. Joissakin paikoin esimerkiksi maa on noussut merkittävästi merenpintaan verrattuna. Näin on erityisesti Ruotsin itäosassa. Toisin paikoin on laajoja vesiperäisiä alueita ojitettu ja kuivattu - näin etenkin Tanskassa. Ja monin paikoin on alueita, jotka ennen olivat metsän peitossa, raivattu pelloksi tai muihin tarkoituksiin. Mutta aikaisemmin vallinneet perusluonnonolot ovat tunnistettavissa nytkin, ja ne olivat aikoinaan väestön elinehtojen kannalta ratkaisevia aivan toisella tavoin kuin nykyään.
Alue joka muodostaa nykyisen Norjan, on lounaasta koilliseen noin 1800 kilometrin pituinen, ja sen leveys vaihtelee suuresti. Alue on hyvin selvää vuoristomaata, suuri osa siitä muodostuu yli 1000 metrin korkuisista, melko tasaisista tunturilaakioista. Korkeimmat tunturialueet, joihin kuuluu muun muassa Pohjois-Euroopan korkein vuori Galdhöpiggen (2469 metriä merenpinnasta), ovat ikuisen lumen ja jään peitossa. Rannikko on hyvin mutkaista tunturirantaa, ja siinä on monia syviä vuonoja. Sitä suojaa kuitenkin Atlantilta pienten saarten ja luotojen vyöhyke, joka myös tekee turvalliseksi rannikkoa pitkin tapahtuvan purjehduksen. Varsinainen viljelysmaa on lähinnä vuonojen rannoilla sekä vuonoihin laskevien suurten jokien laaksoissa. Nämä alueet ovat enimmäkseen melko suppeita, mutta Oslonvuonon ympäjllä sijaitsevalla Sydlandin alueella, siihen rajoittuvilla rannikkoseuduilla ja näille alueille vievissä laaksoissa on laajoja, reheviä tasankoja, samoin Lounais-Norjassa sekä Trondheiminvuonoa ympäröivässä Tröndelagin maakunnassa.
Tavattoman laajassa maassa ilmasto tietenkin vaihtelee paljon. Mutta vaikka ollaan pohjoisilla leveysasteilla, läntisillä rannikkoalueilla on länsituulten ja lämpimän Golfvirran vaikutuksesta varsin selvä meri-ilmasto: melko viileä kesä ja niin leudot talvet, että satamat voidaan pitää avoimina ympäri vuoden. Norja sijaitsee havumetsävyöhykkeellä, mutta suuri osa sen maa-alasta on metsärajan yläpuolella. Siellä oli ja on edelleen monin paikoin runsas villieläinkanta, sekä ravinnoksi kelpaavia että turkiseläimiä, muun muassa villipeuroja, hirviä, susia, karhuja, ahmoja, kettuja ja näätiä. Meri on kalaisa; on myös hylkeitä ja valaita sekä Norjan pohjoisimman osan rannikolla mursuja. Norjan muista luonnonvaroista olivat viikinkiaikana tärkeimpiä rauta ja ehtymättömät metsävarat. Muutamat harvat numerotiedot antavat ehkä selvimmän kuvan maasta, vaikka ne koskevatkin nykyaikaa: peltomaata on Norjan alueesta 3 prosenttia, metsää 23 prosenttia, kun taas melkein 70 prosenttia on puutonta tunturialuetta.
Norjalla oli yhteinen maaraja Ruotsin kanssa ja lyhyt rajaosuus viikinkiaikaisen Tanskankin kanssa, mutta muuten maa suuntautui ja suuntautuu länteen. Laivat olivat yhdysside Norjan rannikon ja Atlantin saarten, Brittein saarten ja Länsi-Euroopan asutusten välillä.
Nykyinen Ruotsi on lounaasta koilliseen noin 1600 kilometrin pituinen ja suunnilleen 500 kilometrin levyinen maa. Maantieteelliset olot vaihtelevat hyvin paljon. Pohjoisesta alkaa aina Keski-Ruotsiin asti ulottuva, korkealle kohoava tunturialue, joka kulkee pitkin Norjan rajaa. Sen korkeimmat kohdat ovat ikuisen lumen ja jään peitossa, ja täältä saavat alkunsa lukuisat joet, jotka virtaavat loivasti viettävää maata pitkin kaakkoon, missä Pohjanlahden rannikolla on laaja tasanko.
Keski-Ruotsin alangolla, suurten Mälaren-, Vänern- ja Vättern- järvien sekä muidenkin järvien ympärillä, on laajoja viljavia tasankoja. Sen sijaan Etelä-Ruotsin ylänkö - Småland ja sitä lähimpänä olevat osat Hallandin ja Blekingen maakuntia - olivat melko huonokasvuisia, ja aikaisemmin ne olivat miltei kulkukelvottomia. Näillä alueilla on paljon järviä, suoalueita ja valtavia metsätaipaleita. Skåne on suurimmaksi osaksi viljavaa alankoa kuten Tanska. Maakunta kuuluikin viikinkien aikana Tanskaan. Myös Halland kuului Tanskaan, kun taas Blekinge luultavasti liitettiin Tanskaan vasta vähän myöhemmin. Kaikki kolme maakuntaa luovutettiin vuonna 1658 Ruotsille samoin kuin Norjan Bohuslän, joka on Hallandin ja Götajoen pohjoispuolella. Saaria ja luotoja on pitkin suurinta osaa Ruotsin rannikosta; suurimmat ovat Itämeressä sijaitsevat Gotlanti ja Öölanti.
Ilmasto on Länsi-Norjan meri-ilmaston ja Itä-Euroopan mannerilmaston väliltä. Etelä-Ruotsissa on selvä meri-ilmasto, mutta talvilämpötilat laskevat suuresti pohjoista kohti ja Pohjois-Ruotsissa on hyvin kylmä, runsasluminen ja -jäinen talvi. Noin 57 prosenttia Ruotsin pinta-alasta on nykyään metsän peitossa - enimmäkseen havumetsän, mutta Skånessa ja Etelä-Ruotsin muilla rannikkoalueilla on lehtimetsiä. Ruotsissakin, erityisesti maan pohjoisosissa, saattoi viikinkiaikana hyvin metsästää teuras- ja turkiseläimiä, ja meressä oli kalaa. Monin paikoin oli suuria rautaesiintymiä, ja puuta riitti.
Suurin osa Ruotsista suuntautui ja suuntautuu itään päin, ja maa omaksui idästä monia vaikutteita. Itämeren kautta oli kuitenkin yhteyksiä länteenkin. Viljavasta Länsi-Götanmaan maakunnasta oli helppo päästä merelle suurta Götajokea pitkin nykyisen Göteborgin luota, ja Länsi-Götanmaalla oli erityisen paljon yhteyksiä Tanskaan ja ylipäänsä länteenpäin. Harvaan asutuissa Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa oltiin myös tekemisissä saamelaisten ja suomalaisten kanssa.
Norjaan ja Ruotsiin verrattuna Tanska on pieni maa, sen pituus on Skagenista pohjoisesta etelään Eidejlle, viikinkiaikaiselle rajajoelle, noin 375 kilometriä. Tanska on tasankoa, korkein kohta on 173 metriä merenpinnan yläpuolella. Viikinkiaikana valtakuntaan kuuluivat Jyllanti, sitä ympäröivät saaret sekä Skåne ja Halland, jotka nykyään kuuluvat Ruotsiin. Ruotsin tavoin Tanska on meri- ja mannerilmaston raja-alueella, mutta Tanska kuuluu lehtimetsävyöhykkeeseen. Jo viikinkiaikana maalle oli luonteenomaista maatalous, kun taas metsästyksellä oli varsin vähän merkitystä. Kalaa oli meressä runsaasti kuten muuallakin Skandinavian vesillä, mutta Tanskassa ei ollut rajattomasti hyvää puuta. Viikinkiaikana kulutettiin tavattoman paljon tammipuuta, ja sen vuoksi metsät harvenivat melkoisesti.
Tanska oli ja on edelleenkin Skandinavian ovena etelään, missä maalla oli naapureina sakseja, friisejä ja slaaveja. Etelään pääsi Jyllannista maateitse, ja tästä syystä Tanskalla oli paljon enemmän poliittisia ja kulttuuriyhteyksiä eteläisiin naapureihin kuin Norjalla ja Ruotsilla. Sen takia monet Euroopasta tulevat virtaukset saapuivat ensiksi Tanskaan. Meriliikenteen suhteen Tanska oli toisaalta Itämeren alueen, toisaalta Länsi-Euroopan ja Brittein saarten välisenä porttina, ja Tanskasta pääsi tietenkin helposti kumpaankin suuntaan.
Skandinavian alueen pitkät välimatkat ja eri seutujen luonnolliset erot aiheuttivat, että elinkeinopohja saattoi vaihdella suuresti. Samoista syistä olot olivat eri alueilla monessa muussakin suhteessa erilaiset ja kehittyivät eri suuntiin. Esimerkiksi ei palvottu aivan samoja jumalia, ja kuolleiden mukana hautaan pantavat esineet saattoivat vaihdella, samoin varmaankin hautausrituaalit. On myös kyseenalaista,, vallitsivatko Tanskassa tai Länsi-Norjassa esimerkiksi samalaiset oikeusolot kuin ne, jotka tunnetaan Keski-Ruotsin riimukivistä. Skandinavian kolmen maan välisiä eroavuuksia edisti nimenomaan myös se, että ne olivat kulttuurin suhteen sekä poliittisesti ja sotilaallisesti tavallaan orientoituneet kukin omalle taholleen.
Huolimatta monista maiden välisistä eroista Skandinavia oli kuitenkin viikinkiaikana suuressa määrin oma erillinen kulttuuripiirinsä. Tämä johtui ehkä ennen kaikkea maantieteellisistä syistä ja luonnonvarojen monipuolisuudesta. Länsi-Euroopan pohjoisimman osan asukkaat eivät omaksuneet olennaisia vaikutteita muilta pohjoisimmilla alueilla ja niiden itäpuolella asuvilta kansoilta, ja etelän poliittisiin ja kulttuurikeskuksiin oli pitkä matka. Sitä paitsi Skandinaviaa ympäröi melkein joka puolella vesi: lännessä Atlantti ja Pohjanmeri, idässä Itämeri ja Pohjanlahti. Tärkeimmille asutuille alueille - tai ainakin lähelle niitä - päästiin laivoilla, sillä Norjan länsirannikkoa pitkin vievää, Atlanttia reunustavaa pitkää meritietä suojasivat saaret ja luodot. Laajan alueen sisäiset yhteydet sujuivat siis helposti tuon ajan laivoilla, jotka olivat hyvin purjehduskelpoisia, ja talvisin liikenne oli monin paikoin vielä helpompaa kuin kesällä, koska pysyvän lumen ja jään yli päästiin reellä. Tietysti osattiin myös kulkea Skandinavian niemimaan poikki vuoriston suuria laaksoja pitkin.
Skandinaviassa oli kokonaisuutena lisäksi lähes kaikki tärkeimmät luonnonvarat, joita tarvittiin, mikä epäilemättä edisti maiden keskinäisiä yhteyksiä. Tavaroita vaihdettiin vilkkaasti pitkienkin matkojen takaa, ja poliittisista ja sotilaallisista kosketuksista - niin rauhanomaisia kuin sotaisistakin - on paljon osoituksia.
Skandinavian kansat puhuivat myös suunnilleen samaa kieltä, ja ne pystyivät ymmärtämään toistensa uskontoa, hautaus- ja rakennustapoja ja niin edelleen, vaikka paikallisia erityispiirteitä saattoikin esiintyä. Jokapäiväiset käyttöesineet, tavanomaiset korut, naisten pukujen kuosi, kirjoitustapa ja runous, koristetaide ja monet muut seikat olivat niin ikään samoissa yhteiskuntapiireissä liikuttaessa pääpiirteissään samankaltaisia Skandinavian eri maissa. Ne olivat erityisesti Skandinavialle ominaisia. Mutta paljon matkustellut henkilö saattoi varmaan helposti erottaa Birkasta tulleen kauppiaan ammattiveljistä, jotka olivat vaikkapa Länsi-Norjasta tai Hedebystä. Nämä kaikki pystyivät kuitenkin ymmärtämään toistensa kieltä, kulttuuria ja käyttäytymistä. Muille eurooppalaisille skandinaavien väliset erot olivat lähinnä detaljeja, jotka lisäksi täysin peitti varjoonsa se, että melkein kaikki skandinaavit aina 900-luvun loppupuolelle tai vielä myöhempiin aikoihin saakka olivat pakanoita: pohjolan villi-ihmisiä.
Ihmiset
Runo-Eddaan kuuluva Rigsthula (Rigin runo), joka monien tutkijoiden mielestä palautuu 900-luvulle, mutta joka on säilynyt vain 400 vuotta myöhemmin laadittuna käsikirjoituksena, kuvaa kolmea erillistä yhteiskuntaluokkaa, joilla on kullakin oma ominaislaatunsa: orjia, vapaita talonpoikia ja soturien muodostamaa yläluokkaa. Luokkatietoisuus on runoelmassa vahva: siinä puhutaan orjista halveksivasti ja jossain määrin inhoten, muista luokista kunnioittavasti ja ihaillen. Olipa runoelman ikä mikä tahansa, se kuvaa elävästi niitä yhteiskunnallisia eroja, joita viikinkien ajalta muutenkin tunnetaan.
Rig - joka todellisuudessa oli Heimdall-jumala - saapui vaelluksellaan ensin köyhässä talossa asuvan avioparin luo. Poika, jonka syntymään Rigin käynti johti, sai nimen Træl (orja). »Se alkoi varttua, viihtyi hyvin, käsissä oli kurttuinen iho, kyhmyiset rystyset, kömpelöt sormet, oli kasvot rumat, oli kumara selkä, kantapäät pitkät.» Træl meni naimisiin Ty-nimisen tytön kanssa (Ty tarkoittaa myös orjaa), joka tuli taloon kulkijana, »kantapäät kurassa, päivettynein käsin, koukkunenäinen». Pariskunta sai monta lasta, jotka saivat rumat nimet ja joutuivat viettämään elämänsä kovassa ruumiillisessa työssä.
Seuraavan kerran Rig pysähtyi aviopuolisoiden luo, jotka hyvin pukeutuneina ja ulkonäöltään huoliteltuina puuhailivat tuvassaan. Yhdeksän kuukauden kuluttua he saivat pojan, jota kutsuttiin Karliksi (karl tarkoittaa talonpoikaa tai vapaata miestä); »punapää, punaposki, oli pirteät silmät. Pian taltutti härkiä, sahroja takoi, rakensi taloja, latoja teki, kärrejä laati, kävi kurjessa auran.» Hänen morsiamensa tuli taloon ajaen, yllään vuohennahkainen puku. Hänellä oli avaimet - emännyyden merkki - ja hänen nimensä oli Snör (miniä). Pariskunta sai monta lasta, joilla oli kunnon nimet.
Viimeksi Rig kävi kauniisti pukeutuneen avioparin luona hienossa rakennuksessa, jossa hänelle tarjottiin mainioita ruokia ja juomia: »He joivat ja puhelivat, niin meni päivä.» Tällä kertaa syntynyt Poika sai nimen Jarl (jalo), jolla »oli vaaleat hiukset, hohtavat kasvot, terävä katse kuin nuoren käärmeen.» Jarlista tuli suuri soturi. Hän omisti paljon maata, hän ratsasti, metsästi ja ui. Jarl oli suuri lahjoittaja. »Tämän [Päämiehen] hentosorminen sorea tytär oli viisas neito, nimeltä Varma. He, kosivat neittä ja kääntyivät kotiin, hänet naitettiin Jalolle.» Varmasta (muinaisislanniksi Erna) tuli Jarlin morsian, ja he saivat monta lasta, joille annettiin kauniit nimet. Nuorimman nimi oli Konr ungr (konungr, kuningas). Tällä oli monia erityiskykyjä.
Ulkonäkö ja puhtaus
Kirjallista kuvaa ihmisten ulkonäöstä ja elinehdoista valaistaan nyt konkreettisesti muiden lähteiden avulla.
Viikingit olivat keskimäärin hieman lyhempiä kuin nykyiset skandinaavit: miesten keskipituus oli noin 172cm ja naisten noin 158-160cm. Luvut on saatu tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu vaihtelevia määriä Skandinavian eri puolilta löydettyjä luurankoja. Uudemmista antropologisista tutkimuksista laajin koskee nykyistä Tanskaa, ja seuraavassa selostetaan erityisesti juuri sitä. Muualla olosuhteet eivät kuitenkaan poikenneet paljonkaan tutkimuksen selvittämistä oloista.
Tanskassa miesten keskipituus oli 172,6cm (vuonna 1984 tanskalaisten asevelvollisten keskimitta oli 180cm) ja naisten 158,1cm. Mutta jotkut ihmiset olivat huomattavasti pitempiä, jopa 184,8cm:n pituisia. Ne vainajat, joiden haudoista löydettiin runsaimmin esineitä ja jotka siten olivat taloudellisesti ja sosiaalisesti keskimäärin paremmassa asemassa kuin muissa haudoissa lepäävät, olivat myös melko lailla mainittujen lukujen osoittamaa keskimittaa pitempiä. Tämä johtuu epäilemättä heidän paremmista elinehdoistaan. Luonteenomaista on, että Langelandista löydettyyn kaksoishautaan peitetyistä kahdesta täysikasvuisesta miehestä juuri pienempi on mestattu ja kaiketi sidottu, kun taas toisen mukaan on pantu hänen keihäänsä ja hänet on haudattu muuten tavalliseen tapaan. Kyseessä oli tietenkin orja (171cm), jonka oli täytynyt seurata herraansa (177cm) kuolemaan.
Nivelsairaudet olivat aikaihmisillä yleinen vaiva viikinkiaikana kuten muinakin aikoina. Monilla oli myös hammasvaivoja, sillä jotkut menettivät vähitellen hampaan tai useitakin, ja ylipäänsä karkea ruoka kulutti hampaat. Toisaalta hammaskariesta oli nykyiseen verrattuna vain vähän. Tietysti oli monia muitakin sairauksia, perinnöllisiä ja hankittuja, ja pienten lasten kuolleisuus oli epäilemättä suuri. On löydetty vain vähän luurankoja, joissa on lyöntien jättämiä jälkiä, jotka osoittavat asianomaisten tapelleen tai saaneen surmansa taistelussa. Mutta etenkin skaldirunot, riimukivet ja muut kirjalliset lähteet kertovat verisistä draamoista ja surmattuja poikiaan surevista vanhemmista.
Hautausmaat antavat rauhallisemman kuvan elämästä. Aikuisiksi asti eläneiden keskimääräinen elinikä oli sekä miehillä että naisilla yllättävän pitkä, ainakin Tanskassa. Tämä lienee perustunut yleiseen melko korkeaan elintasoon ja normaalisti rauhalliseen elintapaan. 240 täysikasvuisesta vainajasta 140 oli saavuttanut 35-55 vuoden iän, kun taas 20-35 vuoden iässä kuolleita oli 100. Ilmeisesti harva kuitenkaan eli noin 55 vuotta vanhemmaksi; vain kahden henkilön on voitu osoittaa eläneen kauemmin.
Tietysti viikinkiajan ihmisten ulkonäkö vaihteli, mutta norjalainen antropologi Berit Sellevold kuvaa moniin luurankoihin kohdistuneiden tutkimusten perusteella »keskivertomiestä ja -naista» seuraavasti: »Sekä miehet että naiset olivat rakenteeltaan sopusuhtaisia. Kallojen leveys ja korkeus ovat pituuteen verrattuina kohtalaiset, ja kasvojen korkeus on suhteessa niiden leveyteen kohtalainen. Samoin silmäkuopat ja sieraimet ovat leveyteensä kohtalaisen korkuiset. Vasen reisi- ja sääriluu ovat keskimäärin hieman oikeita pitemmät (mikä on nykyäänkin aivan tavallista). Miesten ja naisten käsivarsissa on kuitenkin hieman eroa: miesten oikea olkavarsi on hiukan vasenta pitempi, kun taas naisten olkavarsi on kummallakin puolen jokseenkin yhtä pitkä. Tämä saattaa johtua siitä, että miehet käyttivät oikeaa olkavarttaan enemmän kuin vasenta, naiset puolestaan molempia suunnilleen yhtä paljon.» Berit Sellevold päättelee: »Yleiseltä ulkonäöltään viikinkiajan ihmiset tuskin erityisesti poikkesivat pohjolan nykyisestä väestöstä - paitsi siinä, että he olivat vähän lyhempiä ja että heillä oli huomattavasti paremmat hampaat, sekä tietenkin vaatetuksensa, hiusmuotinsa ja korujensa puolesta.»
Viikinkiajalta ei ole paljon kuvallisia esityksiä ihmisistä, ja vain jotkut yksittäiset kuvat lähestyät naturalismia. Useimmat esittävät miehiä, mutta naisistakin on muutamia harvoja kuvia. Osebergin haudasta Etelä-Norjasta monien muiden esineiden ohella löydetyssä kuvakudoksessa ja joissakin Gotlannista löydetyissä kuvakivissä nähdään molemmat sukupuolet yhdessä samassa tilanteessa. Lisäksi tunnetaan Ruotsista pieniä hopea- ja pronssiveistoksia, jotka esittävät komeita ja kauniisti pukeutuneita naisia, joilla on yllään leninki, johon kuuluu laahus. Heidän pitkät hiuksensa on kammattu tyylikkäästi nutturalle pään taakse, ja hiuksia saattaa peittää hiusverkko tai pääliina. Jotkut heistä ojentavat tervetuliaisiksi juomasarvea tai maljaa.
Jotkut miesten päitä esittävät kuvat ovat melko yksityiskohtaisia, ja niissä näkyvät hiukset ja parta. Näin on esimerkiksi niiden kolmiulotteisten päiden laita, jotka on leikattu Osebergin haudasta löydettyihin vaunuihin. Hiukset ovat hyvin hoidetut, miehillä on pitkät tyylikkäät viikset, jotka voivat ulottua melkein korviin asti ja jotka on saatettu punoa koristeellisesti, sekä leukaparta, joka peittää kasvojen alaosan viiksiin asti mutta nähtävästi ei poskia.
Arkeologien löytämät siistiytymisvälineet vahvistavat vaikutelmaa, jonka mukaan ihmiset huolehtivat tarkoin ulkonäöstään. Kauniisti kuvioidut kammat olivat näet yleisiä, ja niitä käyttivät selvästikin laajat piirit eikä vain yläluokka, joka epäilemättä oli kuvien malleina. Arkeologisiin löytöihin kuuluu myös korvakauhoja, pinsettejä ja hienoja pesuvateja, ja hampaista löydetyt jäljet osoittavat hammastikkujen olleen käytössä.
Muuan Espanjan arabi, joka 900-luvulla kävi Hedebyssä, on kertonut että niin miehet kuin naisetkin käyttivät keinotekoista silmämeikkiä. Englantilainen kronikoitsija, joka tosin eli viikinkiajan jälkeen mutta tunsi vanhempia lähteitä, kertoo että viikingeillä oli menestystä englantilaisten naisten suhteen siksi, että he kylpivät lauantaisin, kampasivat hiuksiaan ja käyttivät kauniita vaatteita. Muinaisenglantilaisesta kirjeestä, jossa tuntematon mieshenkilö neuvoo veljeään Edwardia, saa suorastaan sen vaikutelman että skandinaavit olivat joskus muotia luovia keikareita. Edwardin tuli moralistisen veljensä mielestä noudattaa anglosaksisten esi-isiensä tapoja eikä heittäytyä seuraamaan »tanskalaista muotia, ajattaa niskaansa (ableredum hneccan) ja sokaista silmiään». Jälkimmäinen viittaa kai hyvin pitkään otsatukkaan ja edellinen siihen, että takaraivo oli ajeltu. Juuri sellainen hiusmuoti esiintyy normanneilla Bayeux'n seinävaatteessa, joka on peräisin 1070-luvulta.
On kuitenkin aivan ilmeistä, että heikoimmassa asemassa oleviin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset, orjat ja tilattomat, olivat toisen näköisiä. Heidän ulkonäköönsä vaikutti varmasti kova työ - kuten Rigsthulassa kuvataan - sekä mahdollisesti huono ravitsemus. Harvoin he saattoivat käyttää muotivaatteita, laitattaa hiuksiaan muodinmukaisesti tai noudattaa erityistä puhtautta. Merimatkoilla ja pitkillä kaupparetkillä viikingit eivät tietysti aina olleet siistejä eivätkä huolitellun näköisiä. Arabialainen lähettiläs Ibn Fadlan, joka 920-luvulla tapasi Volgan varrella joukon viikinkejä, piti näitä suorastaan epäsiisteinä; »He ovat likaisimpia kaikista Allahin luoduista. He eivät peseydy ulostettuaan, virtsattuaan tai oltuaan sukupuoliyhteydessä, eivätkä he syötyäänkään pese käsiään. He ovat todellakin kuin villejä aaseja...»
Katsojasta itsestään riippuu tunnetusti, mitä hän näkee, ja vakaumuksellisesta muslimista, jonka uskontonsa mukaisesti oli peseydyttävä ennen kutakin päivän viittä rukoushetkeä, näiden viikinkien siisteysperinteiden täytyi tuntua perin vastenmielisiltä. Ibn Fadlan kertoo kuitenkin, että kaikki viikingit peseytyivät joka aamu, mutta että tämäkin oli epäsiisti tapa, koska kaikki peseytyivät samassa vedessä. Yorkissa Englannissa suoritetut arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että kiireisessä kaupunkiyhteisössä olot olivat todellakin nykyaikaan verrattuina melko epähygieeniset. Mutta tämä oli epäilemättä yleistä siihen aikaan ja paljon myöhemminkin, ja kun viikinkien tapoja katsotaan yleiseurooppalaista taustaa vasten, ei ole oikein pitää kiinni vanhasta käsityksestä, jonka mukaan viikingit ylipäänsä olivat epäsiistejä ja likaisia barbaareja. Sellaiselta ei taatusti näytä myöskään Tanskan ja Englannin kuningas Knuut Suuri englantilaisen aikalaisensa 1030-luvulla laatimassa piirroksessa. Kuvassa hän seisoo suorana, ulkonäöltään huoliteltuna ja tyylikkäänä. Hänellä on jalassaan tiukat kengät, jalanmukaiset sukat, jotka on koristettu nauhoilla, sekä housut. Kuninkaan yläruumista verhoaa polviin asti ulottuva tunika, jossa on leveät, koristeelliset reunukset, ja toisen olkapään yli on heitetty loistavin nauhoin koristeltu viitta.
Vaatetus
Tanskalaisestaa syntyperästään huolimatta Knuut-kuningas vietti suurimman osan aikuisiästään Englannissa, mutta yläluokkaan kuuluvan miehen puku oli nähtävästi pääpiirteissään samanlainen Länsi-Euroopassa ja Skandinavian eteläosassa. Käytettiin kenkiä tai saapikkaita, housuja ja sukkia, polviin asti ulottuvaa tai vähän lyhyempää tunikaa tai paitaa, jossa oli kaulahalkio, sekä viittaa. Kun Knuut oli Tanskassa, hänen pukunsa oli tuskin erilainen kuin äsken mainitussa kuvassa.
Yhtään kokonaista viikinkiaikaista vaatekappaletta ei ole säilynyt, mutta jalkineita on löydetty varsin paljon etenkin kaupungeista. Tunnetaan kenkiä, nilkkoihin ulottuvia ja pidempivartisempiakin saappaita. Päällysnahka on yleensä vuohennahkaa, ja kengät ovat melkein aina pohjatut. Jalkineita valmistettiin ammattimaisesti - suutarin ammatti oli kaupungeissa yleinen - ja leikkaus ja työmenetelmät olivat samanlaiset hyvin laajoilla alueilla. Tavallisesti kenkä kiinnitettiin jalkaan remmillä. Jalantien reunaa pitkin saattoi olla vahvikkeita, ja päällysnahkaa voitiin kaunistaa koruompelulla. Päällysnahka oli toisinaan värjätty.
Sellaisia olivat tavalliset jalkineet. Hienoista kengistä, joita käytettiin senkaltaisten komeiden vaatteiden kanssa kuin kuningas Knuutilla, ei tiedetä juuri mitään. Pukujen laita on aivan päinvastoin. Yläluokan hienoista vaatteista tiedetään paljon enemmän kuin tavallisista arkiasuista ja köyhien vaatteista, jotka varmasti olivat hyvin yksinkertaisia. Lasten pukimista emme tiedä kerrassaan mitään.
Useimmat puvuista saadut tiedot ovat peräisin haudoista löydetyistä kappaleista, erityisesti Birkan yläluokan haudoista sekä Mammenista Keski-Jyllannista löydetystä miehen haudasta, jossa siinäkin oli paljon tavaroita. Mutta vuosina 1979-80 saatiin tärkeä täydennys Hedebyn satamasta, mistä kaivettiin esiin monia pukujen jäänteitä. Ne olivat säilyneet, sillä niitä oli käytetty tervasuteina, minkä jälkeen ne oli heitetty veteen. Lisäksi on löydetty vaatteisiin kiinnitettyjä solkia, joiden käyttötarkoitus voidaan usein päätellä siitä, miten ne on sijoitettu hautoihin ja minkä voidaan ylipäänsä arvella olleen niiden tehtävä. Joitakin tietoja vaatteista saadaan, kuten jo mainittiin, tutkittavalta ajalta tunnetuista kuvista.
Tavallisesti vaatteet valmistettiin villasta tai sitten eri tavoin kudotuista ja kudetiheydeltään vaihtelevista pellavakankaista. Osa niistä oli tuontitavaraa, ja joskus harvoin puvut tai niiden osat olivat silkkiä, joka aina tuotiin ulkomailta. Lisäksi käytettiin hyvin paljon erilaisia turkiksia, etenkin viittoihin ja puvun koristeluun. Kirjalliset lähteet kertovat, että ulkomailla ajateltiin kateellisina kuinka tavattomasti tätä kysyttyä tavaraa oli saatavissa Skandinaviasta. Käytettiin myös hyvin luonnollisen näköisiä turkisjäljitelmiä. Kudottuja neuleita ei liene käytetty, mutta sen sijaan kyllä lämpimiä neulalla pujotellen tehtyjä vaatteita (ne silmukoitiin langoista, ja silmukat »ommeltiin» yhteen sitä mukaa kuin niitä muodostui) sekä tyylikkäitä verkkonauhatekniikalla valmistettuja tekstiilejä (eräänlaisia avoimia punoksia). Tekstiilejä voitiin koristella paitsi turkiksilla ja turkisjäljitelmillä myös päällike- ja koruompeleilla, metallilangoilla sekä punotuilla tai kudotuilla nauhoilla, joissa saattoi olla kulta- tai hopealankaa. Niitä saatettiin myös värjätä - se että Hedebystä on löydetty lukuisia ulkomailta tuotujen saksanpähkinöiden kuoria, ei johdu siitä että viikingit olisivat olleet erityisen innokkaita syömään saksanpähkinöitä, vaan siitä että niiden kuorilla voitiin värjätä tekstiilejä ruskeiksi. Muitakin väriaineita tunnetaan.