Vuoden 2003 eduskuntavaalien tulos alleviivaa sitä, mikä oli tiedossa jo ennen vaaleja: Suomessa on vakava demokratiavaje. Äänestämällä ei voi vaikuttaa hallituksen koostumukseen eikä siten myöskään harjoitettavan politiikan sisältöön, koska puolueet pelaavat pokeria suljetuin kortein. Poliittinen järjestelmä kaipaa kipeästi uudistamista; ennen kaikkea puolueita on aivan liian paljon.

Tämänkertaisia eduskuntavaaleja on julkisuudessa luonnehdittu pääministerivaaleiksi. Ne, jotka luulivat äänestäneensä pääministeriä, menivät pahan kerran lankaan. Jos kyseessä olisi ollut pääministerin valinta vaaleilla, olisi toki pitänyt olla ennalta ilmoitetut pääministeriehdokkaat, joita kaikki äänestäjät koko Suomessa olisivat voineet äänestää. Tällöin ehdokkaat olisivat luonnollisesti myös etukäteen kertoneet, mille pohjalle aikovat hallituksen muodostaa.

Tosiasiassa äänestettiin kansanedustajaehdokkaita, jotka valittiin kussakin vaalipiirissä erikseen. Lähes tasapeliin päätynyt vaalitulos mahdollistaa teoriassa monenkinlaisen hallituspohjan. Normaalissa parlamentarismissa nykypohja jatkaisi, koska hallituspuolueet saivat vaaleissa selkeän enemmistön parlamenttiin. Vaikka Keskusta olikin suurin voittaja ja nousi suurimmaksi puolueeksi, on nykyisillä hallituspuolueilla uudessa Eduskunnassa 120 edustajapaikkaa opposition 80 vastaan. Mutta Suomessahan ei toimikaan normaali parlamentarismi.

Todennäköisesti koalitiosta neuvottelevat Keskusta ja sosialidemokraatit. Ne tuskin uskaltavat päästää toisiaan oppositioon, koska pelätään vastapuolen kasvattavan kannatustaan hallitusvastuuta kantamattomana huutokauppapuolueena. Tässä ei sinänsä olisi mitään vikaa, jos molemmat puolueet eivät olisi vaalien alla esiintyneet ikään kuin toisensa pois sulkevina vaihtoehtoina.

Keskustan ja demarien näennäinen kilpailu vaalien alla oli kuitenkin luonteeltaan pikemminkin kauneuskisa kuin demokraattinen prosessi. Ainoa asiakysymys, josta oltiin olevinaan eri mieltä, oli Irakin sota, ja siitäkin todettiin lopuksi oltavan samaa mieltä. Kannataa huomioida, että tässä nimenomaisessa kysymyksessä Suomen Eduskunnalla on harvinaisen vähän sananvaltaa, jos ollenkaan. Saivatpahan molemmat puolueet nokitella ja nostaa profiiliaan toistensa kustannuksella.

Demokratian kannalta on äärimmäisen kyseenalaista, että puolueiden väliset eroavaisuudet ohjelmallisissa kysymyksissä ovat lähes olemattomat. Toisaalta lähes kaikkien puolueiden sisällä esiintyy kirjavia näkemyksiä oleellisistakin kysymyksistä. Juuri tämä seikka vaikeuttaa äänestäjän valintaa sekä tekee mahdottomaksi tulevan hallituksen koostumuksen lukemisen suoraan vallituloksesta, mikä on tapana parlamentaarisissa järjestelmissä.

Tosiasiassa kaikki 200 kansanedustajaa sekä vanhassa että uudessa Eduskunnassa mahtuisivat mainiosti ideologisesti kolmen eurooppalaisen valtasuuntauksen sisään: sosialistien, konservatiivien ja liberaalien. Nyt nämä kolme pääsuuntausta jakautuvat kahdeksaksi eduskuntapuolueeksi, joista lähes jokaisessa on useamman kuin yhden pääideologian edustajia. Kuurupiiloleikki hämää äänestäjää valintatilanteessa, mikä on ilmeisesti tarkoituskin. Puolueiden määrän lisääntyminen ei ole suinkaan verrannollinen demokratian kasvun kanssa, pikemminkin päinvastoin. Tämä tietysti sillä varauksella, että puolueita on oltava enemmän kuin yksi.

Mutta ehkä asia onkin niin, että harjoitettavalle politiikalle ei ole olemassa reaalista vaihtoehtoa? Larkollakin on Lipposen hallituksen toiminnassa huomautettavaa lähinnä yksittäisissä kysymyksissä, ei niinkään suurissa linjoissa. Jos vaihtoehtoja ei todellakaan ole, eikö siis olisi rehellisempää lopettaa demokratian teeskenteleminen ja uskoa maan johtaminen virkamiehille, jotka sentään toimivat virkavastuulla? Yksittäisissä selkeästi jäsentyvissä kysymyksissä virkakunta voisi tiedustella kansan mielipidettä järjestämällä sitovan kansanäänestyksen.

Jos taas halutaan jatkaa edustukselliseen demokratiaan perustuvaa asioiden hoitoa, olisi korkea aika siirtyä näennäisdemokratiasta todelliseen parlamentaariseen demokratiaan. Tämä edellyttäisi ehdottomasti puoluekentän uusjakoa. Konservatiivien, liberaalien ja sosialistien tulisi kokoontua eri puolueista kolmen eri katon alle. Puolueuudistus lisäisi kansanvaltaa ja vähentäisi politiikan hämärämiesten kuliessientakaista vallankäyttöä. Se tuskin sopii Suomen poliittiselle eliitille, mistä syystä demokratiavaje jatkunee siihen saakka, että järjestelmä ajautuu kriisiin ja lopulta sortuu omaan mahdottomuuteensa. Mutta onko Suomella varaa odottaa sitä?

Lue myös Pelin politiikkaa