Suomen perustuslaki takaa kansalaisille sanan- yhdistymisen- ja uskonnonvapauden. Niinpä perustuslain mukaan on kaikenlainen diskriminointi uskonnollisen, poliittisen, sosiaalisen tai muun maailmankatsomuksen perusteella jyrkästi kielletty. Suomalaisilla ei kuitenkaan ole oikeutta vapaasti valita käyttämäänsä matkapuhelinmerkkiä. Perustuslaki ei kiellä syrjimästä kansalaisia, jotka jostain syystä haluavat käyttää jotain muuta matkapuhelinta kuin kansallismerkkinä pidettävää, virallisesti hyväksyttyä tuotetta. Motorola-puhelimien pitkäaikaisena käyttäjänä Larko on monasti saanut tuntea nahoissaan, mitä merkitsee olla dissidenttinä Nokialandiassa.

Suomalaisten ylivoimainen enemmistö on sylilapsesta saakka jäsenenä evankelisluterilaisessa kirkossa. Luterilaisten lisäksi myös kreikkalais-katolisilla ortodokseilla on virallisen valtionkirkon asema. Kahden valtiollisesti siunatun uskonnon lisäksi kirkkoja ja vapaita uskonnollisia yhdyskuntia on enemmän kuin mieleltään pakanallinen Larko kykenee ulkomuistista luettelemaan. Niillä kaikilla on perustuslaillinen oikeus kuuluttaa uskonkappaleitaan julkisesti ja harjoittaa uskontoaan pelkäämättä valtiovallan painostusta tai syrjintää.

Suomessa on 3-5 varteenotettavaa poliittista puoluetta, mutta Eduskunnassa on omat ryhmänsä liki kymmenellä rekisteröidyllä puolueella. Jos kansalainen kykenee keräämään vähintään 10.000 kannattajan allekirjoitukset, hänellä on oikeus saada perustamansa puolue virallisesti rekisteröidyksi, mikä puolestaan tuo oikeuden asettaa ehdokkaita seuraavissa vaaleissa. Demokratian periaatteiden mukaisesti yksikään puolue ei edusta valtion virallista ideologiaa. Perustuslaki kieltää syrjimästä ketään poliittisen vakaumuksen tai puolueisiin kuulumisen perusteella.

Lapsena Larko liitettiin - suostumusta kyselemättä ja ilmaistuista vastalauseista piittaamatta - kastetoimituksella evankelis-luterilaisen valtionkirkon jäseneksi. Larko kuitenkin erosi kirkosta 15 vuoden iässä eli heti, kun se lain mukaan on vanhempien suostumuksella sallittu. Larko oli Sosialidemokraattisen Puoluieen jäsen vuosina 1972-1992, mutta erosi puolueesta tultuaan siihen tulokseen, että on hedelmällisempää ajatella itse kuin antaa puoleen ajatella puolestaan. Samankaltaisista syistä Larko ei ole koskaan käyttänyt valtiollisesti hyväksyttyjä Nokian matkapuhelimia. Larko osti Motorolan ensimmäiseksi puhelimekseen eikä ole tähän saakka muuttanut mieltään siinä asiassa.

Vapaassa ja demokraattisessa, markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa jokaisella on ehdoton ja rajoittamaton oikeus ostaa laillisesti myytävänä olevia tuotteita vapaan tahtonsa ja taloudellisten mahdollisuuksiensa mukaan. Ketään ei saa syrjiä siksi, että hän esimerkiksi juo Pepsiä mieluummin kuin Kokista tai lukee Iltalehteä mieluummin kuin Ilta-Sanomia, tai tasan päinvastoin. Vapaassa yhteiskunnassa on valinnanvapaus, eikä kellään ole sanomista siihen, miten kansalainen vapauttaan markkinoilla käyttää.

Mutta Suomessa kansalaisen ja kuluttajan valinnanvapaus ei käytännössä koske matkapuhelimen eikä siihen kuuluvien varusteiden valintaa. Kaikki, jotka syystä tai toisesta eivät halua käyttää Nokian matkapuhelimia, ovat lähtökohtaisesti, jos eivät nyt aivan terroristeja ja valtakunnan vihollisia, niin kuitenkin epäilyttäviä ja epäluotettavia sekä ehdottomasti epäisanmaallisia ihmisiä. Suomessa Nokia on valtionuskonto, valtion virallinen ideologia ja ainoa hyväksytty poliittinen puolue. Toisin ajattelevia dissidenttejä ei suvaita; heillä ei ole kansalaisoikeuksia eikä kuluttajansuoja koske heitä. Valtiovalta todennäköisesti karkoittaisi mielellään nokiakirkosta eronneet suomalaiset maasta, mutta valitettavasti perustuslaki kieltää Suomen kansalaisen lähettämisen maanpakoon.

Larko käyttää tällä hetkellä kolmatta Motorola-puhelintaan, joka onkin varsin fiksu vekotin. Ovela muotoilu erehdyttää usein laitteita pintapuolisesti tuntevia ihmisiä luulemaan sitä pienikokoiseksi kämmentietokoneeksi. Larko pitää erityisesti siitä seikasta, että jokaiselle kirjainmerkille on oma näppäimensä, mikä helpottaa oleellisesti laitteen käyttöä tekstiviestien kirjoittamiseen. Puhelin oli myös ostohinnaltaan edullinen. Noin puolitoista vuotta sitten se maksoi 55 euroa, mikä on näin kalliissa maassa hyvinkin ystävällinen hinta kaksitaajuuspuhelimesta. Larkon puhelimessa on ainoastaan yksi epämukava ominaisuus: siihen voi puhua ainoastaan korvakuulokkeen kautta.

Viime lauantaina (1.11.2003) Larkoa uskollisesti palvelleesta puhelimesta hajosi korvakuulokkeen johto. Se tapahtui Tallinnassa, jossa uuden kuulokkeen olisi voinut ostaa helposti ja halvalla. Siellä se jäi kuitenkin ostamatta, koska Larkolla oli jo kohtalaisen kiire illan viimeiselle Helsinkiin lähtevälle kantosiipialukselle. Koska Suomen laki kieltää kauppoja myymästä ja kuluttajia ostamasta myöhään lauantai-iltaisin sekä sunnuntaisin, Larkon kännyköinti rajoittui koko viikonlopun ajaksi tekstiviestien lähettämiseen ja vastaanottamiseen.

Maanantaina Larko meni Itäkeskukseen etsimään välttämättä tarvitsemaansa puhelimen varaosaa. Monet Larkon ystävistä sanoivat, että uuden kuulokkeen ostaminen sieltä olisi yhtä helppoa kuin kahvikupillisen juominen, saahan Itäkeskuksesta tunnetusti aivan kaikkea, mitä ihminen voi eläessään - tai sen puoleen kuollessaankin - kuvitella tarvitsevansa. Huomioiden senkin, että laki edellyttää autoilijoilta puhelinmerkkiin katsomatta kuulokkeen käyttöä ajon aikana puhuttaessa, ystävät arvelivat, että Larko kuluttajana voisi suorastaan panna Itäkeskuksen kauppiaat kilpailemaan siitä, kuka saa myydä Motorolaan kuulokkeen. Mutta Nokialandiassa tällaiset mahdollisuudet avautuvat vain niille, jotka suostuvat käyttämään virallisesti hyväksyttyä puhelinmerkkiä!

Saadakseen toimivan kuulokkeen, jonka voisi yhdistää Motorolan puhelimeen Larkon oli kahden tunnin aikana käytävä peräti seitsemässä kaupassa. Kuudesta ensimmäisestä liikkeestä dissidentti heitettiin ulos lähes pilkkalaulujen saattelemana. Salaisuudeksi ei jätetty, mitä ajateltiin kummallisesta miehestä, joka teki kaikkensa tuodakseen kauppiaille leipää ja rahaa. "Et käytä Nokiaa vai? Mikäs mies Sinä sitten olet? Ja minähän en sua varten hyllyssäni Motorolan osia pidä! Siitä ilosta joutuisit maksamaan vähintään 50 euroa." Nämä kommentit olivat vasta kohteliaimmasta päästä. Mitenkähän ihmeessä dissidentti aikanaan onnistuikin ostamaan Motorolan puhelimen Nokialandiassa 55 eurolla?

Seitsemäs kauppa oli tietenkin se, johon olisi pitänyt älytä mennä heti ensimmäiseksi. Sieltä löytyi kaksikin Larkon puhelimeen sopivaa ja siinä toimivaa korvakuuloketta: Motorolan itsensä valmiste ja toinen merkiltään epämääräinen, mutta ominaisuuksiltaan samanlainen. Ensimmäisen hinta oli 25 euroa, toisen vain 10. Nuori nainen tiskillä kysyi Larkolta, haluaisiko hän aivan hyvän Motorolan lepakkologolla varustetun kuulokkeen vai aivan yhtä hyvän ilman logoa. Taisi tyttö olla salaa dissidenttitoveri! Larko osti sen halvemman kuulokkeen.

Viron entinen presidentti Lennart Meri kysyi taannoin paljon siteeratussa puheessaan, mikä voisi olla Viron Nokia. Presidentin kysymykseen kukaan ei ole tähän päivään mennessä pystynyt antamaan adekvaattia vastausta. Suomesta poiketen Virolla ei ole virallista valtionuskontoa. Suomessa niitä on kaksikin, mutta todellinen juppijumala, jota kaikki pelkäävät, kiittävät ja kunnioittavat, on tietenkin Nokia. Keskustelu Viron virallisesta tavaramerkistä on kulminoitunut postmoderniin iskulauseeseen Wel Come to Est Onania (vai tulikohan tuohon viimeiseen sanaan nyt pari kirjainta liikaa). Sekin on parempi kuin yhden virallisen ideologian yhteiskunta, joka ei silminnähden ole suurestikaan erilainen kuin Itä-Euroopassa romukoppaan heitetty kommunismi. Sitähän Nokialandian kansallisuskonto erehdyttävästi muistuttaa, ja nimenomaan sitä Larko Nokialandian dissidenttinä vastustaa.