Kolmen suurimman puolueen puheenjohtajat, (jotka vaalitulosta ennakoimatta tässä mainitaan aakkosjärjestyksessä), Ville Itälä, Anneli Jäätteenmäki ja Paavo Lipponen ovat julistautuneet tai julistettu puolueidensa pääministeriehdokkaiksi. Kaikki kolme puoluetta haluavat siten pääministerin paikan itselleen, joskaan yksikään niistä ei voine odottaa saavansa yksinään enemmistöä Eduskunnassa tai edes niin vahvaa asemaa, että olisi mahdollista muodostaa vähemmistöhallitus. Tästä seuraa, että vähintään kaksi kolmesta suurimmasta puolueesta osallistuu hallituksen muodostavaan koaliitioon.

Vaalitaistelun aikana kaikki puolueet pyrkivät vaihtelevalla menestyksellä profiloitumaan erottuakseen toisista. Näin ollen vaalitaistelusta jää helposti vaikutelma, että valtaan on pyrkimässä kolme toisistaan jyrkästi poikkeavaa kuppikuntaa, joiden välillä hallitusyhteistyötä ei synny. Kaikki toki tietävät, että näin ei asia ole. Kaksi kolmesta on vaalien jälkeen hallituksessa, kolmas nuolee näppejään oppositiossa.

Aidossa parlamentarismissa valitsija tietää äänestäessään millaista politiikkaa äänellään tukee ja ketkä sitä voittaessaan toteuttavat. Kaksipuoluejärjestelmässä tämä on toki helppoa, koska vaalien voittaja tavallisesti muodostaa hallituksen yksin. Mutta avointa demokratiaa voi toteuttaa myös monipuoluejärjestelmässä, jossa vaalitapa on suhteellinen. Esimerkiksi Saksassa äänestäjät tietävät hyvinkin tarkkaan koaliitiovaihtoehdot sekä niiden tarjoamien hallitusohjelmien pääpiirteet. Saksalainen äänestäjä ei suostuisi missään tapauksessa ostamaan sikaa säkissä.

Suomessa puolueet menevät vaaleihin häpeämättä sammutetuin lyhdyin. Hallitusneuvottelut käydään kabineteissa vaalien jälkeen. Vasta silloin selviää hallituspohja ja -ohjelma. Tätä perustellaan sillä, että halutaan ensin katsoa, keitä kansa kannattaa. Kansalaisen kannalta tällainen menettely on varsin ongelmallinen: mihin ratkaisunsa voi perustaa, kun ennen vaaleja ei ole todellista tietoa puolueiden aikeista?

Puolueiden vaaliohjelmien ympäripyöreät muotoilut eivät juurikaan poikkea toisistaan. Yhden puolueen sisälläkin voi esiintyä varsin kirjavia näkemyksiä. Vihreiden äänestäminen on perinteisesti ollut lottopeliä: yhtenäisesti vihreät esiintyvät aniharvassa asiassa. Sosialidemokraattien listalla Helsingissä ovat ehdolla sekä Paavo Lipponen että Erkki Tuomioja, jotka tuntuvat olevan keskenään eri mieltä lähes kaikesta, mistä voi yleensä eri mieltä olla. Olisiko liikaa pyydetty, että äänestäjällä olisi jonkunasteinen kuluttajansuoja?

Kun äänestäjä ei oikein voi tehdä ratkaisuaan asiakysymysten pohjalla, täytyy valtaa käyttää samalla periaatteella kuin valintamyymälässä shampoota tai pesupulveria ostettaessa. Kaunis pakkaus ratkaisee, koska tuoteseloste on epämääräinen ja täipetiitillä painettu. Valintamyymälässä kerrotaan sentään avoimesti kylkiäistarjouksista: kun ostat tätä pulveria, saat tuota huuhteluainetta kaupan päälle.

Puolueetkin voisivat kertoa jotain kylkiäisistään. Kun ohjelmakysymyksistä ei kuitenkaan edes Erkki ota selvää, olisi hyvä tietää, kuka kenenkin kanssa leikkii. Jos joko demarit tai kokoomus vielä ennen vaaleja selkeästi ilmoittaisivat, etteivät missään tapauksessa lähde hallitukseen keskustan kanssa, Larko harkitsisi vakavasti sellaisen ilmoituksen palkitsemista. Lienee kuitenkin turha toivo: Larkon ääni on tuskin niin arvokas.