Pamfletin alussa viitataan useaan otteeseen siihen, että se on julkaistu kirjan muodossa. Larkolla ei ole tiedossaan, että MINNE HÄVISIVÄT SONERAN RAHAT olisi ilmestynyt painettuna kirjana. Ainakaan sitä ei ole sellaisena näyttävästi markkinoitu. Syykin on mitä ilmeisin. Yksikään järkevä kustantaja ei painaisi näin kovia väitteitä sisältävää pamflettia, jonka kirjoittaja esiintyy anonyymina. Painokanteen riski olisi siinä tapauksessa ilmeinen.

Larko on tosin vankasti sitä mieltä, että tärkeintä on aina ilmaistun mielipiteen sisältö, ei niinkään se, kuka sen ilmaisee. Kun kirjoitus kuitenkin kohdistuu selvästi tunnistettavien tai suorastaan nimeltä mainittujen (kuten tässä tapauksessa) henkilöiden toimintaan, on vähintäänkin kohtuullista, että kirjoittaja kantaa sanoistaan niin oikeudellisen kuin moraalisenkin vastuun. Tässä katsannossa on suorastaan sarkastista, että kirjoittaja ottaa nimimerkikseen Peloton. Kirjoituksen julkaisemistapa viittaa täsmälleen päinvastaiseen.

Internet on tietyssä mielessä oikea paikka tämänkaltaisten kiistakirjoitusten julkaisemiseen. Netissä saa sanansa kuuluviin minimaalisin kustannuksin jokainen, jolla on jotain sanottavaa. Verkossa pääsevät tasavertaisesti esiin myös valtavirrasta poikkeavat näkökulmat, mikä on erityisen tärkeää sananvapauden käytännön toteutumisen kannalta. Internet ei kuitenkaan ole mikään sananvapauden Villi Länsi: periaatteessa Netissä julkaistuja kirjoituksia koskevat samat lait kuin painettuja julkaisuja ja eetterimediaakin. Internetissä niiden noudattamista tosin on vaikeampi valvoa, koska kirjoittajan oikean henkilöllisyyden ilmoittaminen jää hänen oman rehellisyytensä varaan. Larko on käsitellyt tätä kysymystä laajemmin artikkelissa LAKI EI PURE NETTIJULKAISUIHIN.

Helsingissä ilmestyvän Ilmaisjakelulehden Alueeuutiset päätoimittaja Antti Kauranne nostaa lehden numerossa 55/2002 (13.7.2002) julkaistussa pääkirjoituksessaan Pelkuri ampuu puskasta nimettömänä esiintymisen suorastaan käsillä olevan pamfletin pääkysymykseksi. Larko on Kauranteen kanssa samaa mieltä anonyymina esiintymisen suhteen, mutta ei jättäisi silti pamfletin substanssia täysin omaan arvoonsa. Vaikka merkittävä osa kirjoituksesta sisältääkin epämääräisiä vihjailuja taloudellisista väärinkäytöksistä, on Soneran ajautuminen konkurssin partaalle kuitenkin niin suuri kysymys, että sitä sietää tarkastella hyvinkin kriittisesti.

Kirjoittaja on ilmeisestikin Soneran asioista hyvin informoitu. Kirjoituksen keskeinen sisältö (jos epämääräiset vihjailut jätetään huomioimatta) eli UMTS-lupien hankinnassa Kankkulan Kaivoon upotettu suunnaton rahasumma on tosin moneen kertaan julkisuudessa dokumentoitu. Samoin valtio-omistajan osakeannin muotoon puettu noin miljardin euron suuruinen Soneran lisärahoituspaketti on moneen kertaan reposteltu julkisuudessa munaskuitaan myöten. Viime kädessähän lisärahoituksen siunasi Eduskunta. Soneran putoaminen Telian syliin on myös jo tuttu juttu, jonka Euroopan Unionin komissiokin viime viikolla odotetusti siunasi.

Tarkoitushakuinen pamfletti

Näiden julkisuudessa esiintyneiden tietojen lisäksi kirjoituksessa viljellään runsaasti sellaista triviatietoa, joka ei voi olla peräisin mistään muualta kuin Soneran sisältä. Kun esimerkiksi Kaj-Erik Relander pitää helmikuussa 2001 yhtiön ylimmälle ja keskijohdolle luentotilaisuuden Soneran Teollisuuskadun auditoriossa, ja tilaisuus myöhemmin esitetään yhtiön sisäisen Intranetin välityksellä, ei tämän asian lisääminen pamflettiin tuo siihen mitään oleellista lisäsubstanssia, mutta kertoo kuitenkin sen seikan, että kirjoittajalla (tai haamukirjoittajalla) on hyvät yhteydet talon sisälle. Vastaavia tiedonmurusia on pamfletissa runsaasti; ilmeisesti niiden tarkoituksena on lisätä kirjoituksen uskottavuutta. Pamfletin näkökulman objektiivisuutta ne eivät lisää.

Kirjoitusta ei tarvitse lukea kovinkaan pitkälle oivaltaakseen, mikä sen ensisijainen tarkoitus on. Kirjoittaja itse tosin määrittelee sen pamfletin esipuheen alussa seuraavasti:

Tässä kirjassa kuvataan Soneran tapahtumia vuosien 2000 ja 2001 aikana Kaj-Erik Relanderin johtajakaudella. Näistä tapahtumista on kerrottu osittaisia ja epätäydellisiä tulkintoja mediassa. Tässä kirjassa valotetaan ensimmäistä kertaa tapahtumien todellista kulkua. Näin pyritään kertomaan sijoittajille, veronmaksajille, Soneran henkilöstölle ja kaikille Soneran asioista kiinnostuneille Soneran asioiden todellinen tila vuosina 2000-2001. Se kiinnostanee monia ihmisiä.

Lupauksesta huolimatta pitkän pamfletin lukija ei tule Soneran pakkofuusioon johtaneista tapahtumista oleellisesti viisaammaksi. Kaikki kirjoituksessa esiintyvät kiistattomasti faktoiksi luokiteltavat seikat ovat olleet medioissa luettavissa ja kuultavissa tai muutoin yleisesti tiedossa. Värikkäitä väitteitä ja vihjailuja kirjoitus sen sijaan sisältää runsaasti. Sen ensisijainen tavoite on Kaj-Erik Relanderin ja hänen sisäpiirikseen väitettyjen nimeltä mainittujen henkilöiden maineen perusteellinen lokaaminen.

Relanderin henkilökohtaisten taustojen esittelyn yhteydessä mainitaan kaikki yhtiöt, joiden hallinnossa hän 1990-luvulla toimi. Jokaisen yhtiön konkurssi- ja selvitystilahistoria tilitetään yksityiskohtaisesti. Kirjoittaja muistaa mainita Relanderin yhtiöiden konkurssien yhteydessä asianajaja Anssi Jaantille tuomitun ehdottoman vapausrangaistuksen. Tuomittiinko myös Relander? Oliko hän edes syyteessä? Oliko Kauppakorkeataustaisen vastavalmistuneen ekonomin toimiminen tällaisissa yhtiöissä 1990-luvun alussa jotenkin epätavallista? Oliko konkursseja 1990-luvun laman aikana vähän? Miten tämä kaikki liittyy Soneraan?

Pamfletin kirjoittaja käyttää Relanderin nuoruusvuosien taloudellista toimintaa aasinsiltana vihjaillakseen Relanderin maksaneen omille yhtiöilleen ja siirtäneen omille tileilleen ulkomaille Soneran rahaa suuruusluokassa 100 miljoonaa markkaa. Mitään konkreettisia todisteita tällaisesta ei kuitenkaan esitetä. Tällaisten vihjailujen yhteydessä kirjoituksessa toistuu usein lause "...josta kirjoittajat ovat saaneet eri tahojen yhdensuuntaisia lausumia, mutta eivät kirjallisia tms. todisteita". Kirjoittaja jättää huolellisesti mainitsematta, että vaikka tällaisia väärinkäytöksiä pystyttäisiinkin väitetyssä suuruusluokassa todentamaan, jäisi se Soneran sekoilujen yhteydessä palaneen rahan kontekstissa pisaraksi valtameressä. Valitettavasti!

Kaj-Erik Relander leimataan pamfletissa itse Pääperkeleeksi. Osansa saavat myös hänen väitetyn sisäpiirinsä jäsenet. Nimeltä mainitaan mm. Juha Varelius, Henri Harmia, Jan Werner, Jari Jaakkola, Maire Laitinen, Jane Moilanen, Kim Ignatius ja Niklas Sonkin. Jokainen heistä leimataan häikäilemättömäksi roistoksi ja oman edun tavoittelijaksi. Esimerkiksi Harmian suurin synti yksilötasolla näyttää olleen, että hän "harppoi Soneran käytävillä puhuen lakkaamatta "kommunikaattoriinsa" nappikuulokkeen kautta". Larkokin osti hiljattain Motorolan kommunikaattorin, joka toimii puhelimena ainoastaan nappikuulokkeen avulla. Tekeekö kommunikaattorin käyttö Larkostakin epäilyttävän henkilön?

Jos pamfletista riisutaan pois kaikki henkilökohtainen mustamaalaaminen sekä epämääräiset ja todistamatta jäävät vihjailut, jää sen asiasisällöksi, että Sonera teki kaksi vuotta sitten kohtalokkaan virhearvion pyrkiessään johtavaksi eurooppalaiseksi viestintäyhtiöksi sen sijaan, että olisi keskittynyt kannattavaan matkaviestintä- ja lankapuhelintoimintaan Suomessa. Kestämätön strategia oli toimivan johdon virhe, puutteellinen valvonta taas valtio-omistajan, viime kädessä Paavo Lipposen hallituksen. Tämä keskeinen asiasisältö esitetään kirjoituksessa kiitettävällä perusteellisuudella. Mikään uutinen se tosin enää ei ole.

Suurin yksittäinen syy Soneran ajautumiseen konkurssin partaalle on Saksasta 21,4 miljardin markan huutokauppahintaan hankittu UMTS-lupa. Se oli tarkoitus maksaa myymällä Deutsche Telekomin osakkeita sekä omistuksia toisissa ulkomaisissa operaattoriyhtiöissä. IT-alan yhtiöiden pörssikurssien romahdus vei pohjan tämän suunnitelman rahoitukselta. Toki voi yhtyä pamfletin väitteeseen, että UMTS-lupien hankinta oli huonosti valmisteltu selustoja varmistamatta. Lupa investoinnille tosin haettiin ja saatiin tasavallan hallitukselta. Ketä siis oikeastaan pitäisikään syyttää?

Kirjoituksessa mainitaan useaan kertaan, että UMTS-lupien hankinta oli Suomen taloushistorian suurin yksittäinen virheinvestointi. Valtion omaisuuden - siis Soneran - myyntiarvon lasku verrattuna siihen, että olisi noudatettu varovaisempaa strategiaa on vahinkona suurempi kuin 1990-luvun alun pankkikriisi. Pankkikriisin akuutit vaikutukset olivat kuitenkin tuntuvasti suuremmat, koska ne laskut piti maksaa heti riihikuivalla rahalla, jonka valtio lainasi markkinoilta. Niitä velkoja maksetaan vielä tänäänkin. Soneran tapauksessa hyvin suuren osan vahingosta muodostaa vertailu siihen, miten olisi voinut olla. Käteistä rahaa paloi vain tuo miljardi euroa, jolla Soneraa syksyllä 2001 pönkitettiin. Sitäpaitsi valtiolle jäi sentään käteen 19% omistusosuus fuusioituneesta Sonera-Teliasta, mikä voi pitkällä aikavälillä jopa tuottaakin jotain!