Vuodenvaihteesta on vasta puolitoista kuukautta, mutta se merkkipäivä ei ole enää muuta kuin muisto kaukaisesta menneisyydestä. Tässä välillä on nimittäin vietetty jos jonkunlaista merkki- ja pyhäpäivää. Olemme selvinneet ehjin nahoin loppiaisesta, Pyhän Henrikin muistopäivästä ja kynttilänpäivästäkin: onnea vaan vanhoille piioille! Runebergin kunniaksi leivottiin tietenkin torttuja.

Lähituleivaisuudessa viettävät naapurit etelässä itsenäisyyspäiväänsä. Sen kanssa samalla viikolla juhlitaan suomalaista kulttuuria kalevalanpäivänä. Päälle puskee myös laiskiainen, jota juhlitaan peräti kahtena päivänä. Tulossa on naistenpäiväkin eikä kauaa ole kevätpäiväntasaukseen, palmusunnuntaihin ja pääsiäiseen.

Kalenterin merkkipäivillä on pääsääntöisesti historiallinen tai kansalliskulttuuriin liittyvä taustansa. Historiaa tehdään koko ajan lisää, mistä syystä kalenterissa ei pian olekaan päivää, joka ei olisi oman messunsa arvoinen. Esimerkiksi syksyllä vietetään World Trade Centerin tuhoamisen toista muistopäivää, ja eiköhän ensi vuonna saada juhlia Saddam Husseinin kukistamisen ensimmäistä vuosipäivääkin.

Historia on historiaa, mutta kansallinen kulttuuri on vuosisatojen aikana muotoutunut sellaiseksi kuin se on. Niinpä ei luulisi kulttuuritaustaisia merkkipäiviä kovin helposti ilmestyvän kalenteriimme lisää, mitä nyt joku kansanvallan päivä tai suomalaisen runouden päivä. (Kuka muuten tietää ulkomuistista, milloin niitä vietetään?) Mutta mikä ihmeen kulttuurin kummajainen on helmikuun 14, jota nyt pitäisi juhlia?

Turhaa kai onkin potkia tutkainta vastaan: amerikkalainen kulttuuri valtaa alaa niin hyvässä kuin pahassakin. Kukapa meistä ei olisi vähintäänkin joskus suurustanut McDonaldsissa, juonut kokista tai katsonut amerikkalaisia elokuvia, tv-sarjoista puhumattakaan? Lapsemme tuntevat Aku Ankan ja Batmanin paremmin kuin Väinämöisen ja Sven Dufvan. Ja entäs sitten? Ainahan suuremman ääni kuuluu kauemmas.

Euroopan monisyisten kansalliskulttuurien ja Amerikan dollarikulttuurin ero on siinä, että jälkimmäinen palvelee mammonan markkinoita. Esimerkiksi elokuvia arvioidaan Amerikassa yksinomaan sen mukaan, paljonko ne tuovat dollareita lippukassoihin, Euroopassa taas elokuva on osa kansallista kulttuuria. Ystävänpäivälläkin on hintalappu päällä, tuskin se muuten olisi maailmaa valloittanutkaan.

Älkööt siis Larkon ystävät odottako korttia ystävänpäivänä! Ne harvat ihmiset, joita Larko julkeaa pitää ystävinään, ovat sitä yhtä paljon vuoden jokaisena päivänä. Ystävyyden vakuuttaminen tiettynä päivänä vuodesta voitaisiin jopa tulkita vihjeeksi päinvastaisesta. Larkon ikäiset ja vanhemmat muistanevat hyvin ajan, jolloin valtioiden välistä "ystävyyttä" piti kirjata oikein valtiosopimuksiin.

Antakoot siis kortti-, kukka- ja karkkikauppiaat anteeksi, että Larko käyttää alati hupenevat euronsa ja senttinsä muihin tarkoituksiin! Niille, jotka nyt kuitenkin välttämättä haluavat viettää ystävänpäivää, Larko toivottaa Internetin välityksellä hyvää valentininpäivää. Muut saavat tyytyä hyvän päivän toivotuksiin, mutta niitä riittääkin sitten koko vuodeksi.